c KINO KUVAKUKKO

Kansallinen audiovisuaalinen instituutti:

KUOPION ALUESARJA SYKSY 2022

Pääsyliput 6 €/näytös. Kassa avataan puoli tuntia ennen näytöksen alkua. KAVI ei vastaa kadonneista kausikorteista. Oikeus ohjelmamuutoksiin pidätetään.

Näytökset maanantai-iltaisin klo 19.

Maanantai 3.10. klo 19

Harry Manner: KUPARIMAA

Copper Country, USA 1961 • Sirpa Manner, Harry Manner, Ray Dalton, Elisabeth Korpinen • 2K DCP • ikäraja? • 71 min

Kuparimaa on todellinen kuriositeetti: Yhdysvalloissa suomeksi tehty lännenelokuva.

Elokuvan takana on Suomesta Yhdysvaltoihin teinipoikana 1950-luvulla muuttanut Harry Manner (alun perin Harri, s. 1937). Hän käväisi vuonna 1958 20th Century Foxin studioilla ja osallistui filmintekokoulutukseen. Kotiseuduilleen Detroitiin palattuaan Manner alkoi suunnitella omaa elokuvaa. Western-aiheinen Kuparimaa kuvattiin värilliselle 16-milliselle filmille, ja siihen palkattiin esiintyjiksi Detroitin näytelmäkerhon jäseniä. 

Täysiverisenä länkkärinä Kuparimaata ei voi pitää, sillä se sijoittuu Yhdysvaltain Keskilänteen, Michiganiin, jossa on perinteisesti ollut paljon suomalaisia siirtolaisia. Elokuvassa ei myöskään ratsasteta kertaakaan. Tärkeimmät kulkuvälineet ovat omat jalat, vaikka toki järviseudulle ominaisesti veneellä soudetaan joitain matkoja. Elokuvan älyttömyyksiin kuuluu myös se, että siirtolaiset pitävät kuparikaivosta lehtimetsässä koivujen keskellä! Dialogi on pitkää ja selittelevää eikä amerikkalaisittain nopeaa ja napakkaa. Toimintaakin lopulta saadaan ja tulee jopa ruumiita. Kyse on intohimodraamasta, mutta myös kuparikaivoksen omistamisesta. Miespääosan esittäjät Manner ja mustasukkaista Paavoa esittävä Ray Dalton ovat pitkiä aikoja ilman paitaa, lihaksiaan pullistellen, mistä syntyy tietynlainen Tom of Finland-fiilis. Suomalaiseksi elokuvaksi Kuparimaan tunnistaa siitä, että juuri ennen kliimaksia henkilöt juovat itsensä känniin.

Kaikki tämä on kuitenkin vain pintakuohuntaa sen rinnalla, että Kuparimaa ylipäätään on olemassa. Ensimmäisenä amerikansuomalaisena elokuvana - joka on vieläpä länkkäri tai ainakin sinnepäin - se ansaitsee paikkansa suomenkielisen filmitaiteen historiassa. Kuparimaa on viehättävä kuriositeetti, johon ei voi suhtautua kriittisesti. Elokuvaa katsoo hämmästellen, kuin lapsi. Se on paikoin yhtä huono kuin jotkut samaan aikaan tehdyt drive in-kalkkunat, kuten Plan 9 From Outer Space, mutta jokin Kuparimaassa tuntuu paljon viattomammalta.

Valmista elokuvaa esitettiin ympäri Yhdysvaltoja amerikansuomalaisten yhdistyksissä ja niin sanotuilla haaleilla, ja sen jälkeen järjestettiin usein tanssit haitarin säestyksellä. Floridassa elokuvaa oli katsomassa peräti 800 henkeä.

Harry Mannerin kuvaajan ura ei katkennut Kuparimaahan, vaan hän toimi myöhemmin Yleisradion New Yorkin kirjeenvaihtajan Pasi Rutasen luottokuvaajana, kummatkin olivat näet käyneet samaa koulua aikoinaan. Tässä toimessa Manner kävi Vietnamin sodassakin.

Kuparimaa saatiin Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kokoelmiin Siirtolaisinstituutin kautta vuonna 2016. Suomalaisen elokuvan festivaali keväällä 2022 oli elokuvan Suomen ensi-ilta. (Teksti: Juri Nummelin)

Maanantai 10.10. klo 19

Emil Lotjanu: MUSTALAISLEIRI MUUTTAA TAIVAASEEN...

Tabor ukhodit v nebo/Zigenarläger flyttar till himlen…, NL 1976 • Svetlana Toma, Grigore Grigoriu • KAVI 35 mm • suom. tekstit/svensk text • K16 • 97 min

Esittelyteksti tulee myöhemmin

.   

Maanantai 17.10. klo 19

Peter Hyams: CAPRICORN YKSI

Capricorn One, USA 1977 • Elliott Gould, James Brolin, Brenda Vaccaro, Sam Waterston, O.J. Simpson • KAVI 35 mm • suom. tekstit/svensk text • K12 • 124 min

Esittelyteksti tulee myöhemmin

Maanantai 24.10. klo 19

Ang Lee: SYÖ JUO MIES NAINEN

Yinshi nan nu/Ät drick man kvinna, Taiwan/USA 1994• Sihung Lung, Yu-Wen Wang • KAVI 35 mm • S • 107 min

Taiwanilainen Ang Lee lukeutuu Wayne Wangin ohella omaleimaisimpiin Amerikassa asuviin ja siellä etnistä perintöään vaaliviin aasialaisohjaajiin. Kummallakin on ilmeinen tarve etsiä juuriaan länsimaistuvan rotunsa sosiaalisesta kulttuurista, sillä he tietävät kiinalaisten elämäntapojen olevan väistämättömän murroksen edessä. Leen kolme elokuvaa muodostavat yhtenäisen trilogian, joka tutkailee patriarkaalisen perhekurin höltymistä. Syö juo mies nainen on niistä viimeinen ja sisarteoksistaan poiketen kuvattu kokonaan Taipeissa.

Tämän ns. “Isä tietää kaiken” -trilogian edellisten osien tapaan isähahmoa tulkitsee jälleen veteraaninäyttelijä Sihung Lung. Vaimonsa kuoleman jälkeen kolme tytärtään aikuiseksi kasvattanut mies, hienostoravintolan iäkäs mestarikokki, koettaa pitää perheenjäsenet ympärillään valmistamalla joka sunnuntaiksi runsaan juhlapäivällisen. Hänen ponnistelunsa valuvat kuitenkin hukkaan, sillä väljempää itsenäisyyttä kaipaavat, omilla tahoillaan työssä käyvät tytöt suunnittelevat kukin irtautumista lapsuuskodistaan. Isän tulevaisuutta varjostavat yksinäisyyden tunne ja vanhuuden läheisyys, josta makuaistin heikkeneminen antaa pelottavan enteen. Kiinalaisessa ajatusmaailmassa ruoka ja sukupuolinen vireys kytkeytyvät aina elimellisesti toisiinsa. Kohentaakseen miehistä itsetuntoaan isänkin täytyy luopua jähmeistä rituaaleistaan ja etsiä nautintoja uudelta suunnalta.

Syö juo mies nainen noudattaa samaa kepeän ironista linjaa kuin trilogian keskimmäinen osa Hääjuhla. Vaikka elokuva viime kädessä koskettelee elämän traagisia peruskysymyksiä, se säilyttää hyväntuulisuutensa ja arkisen luontevuutensa pysyttelemällä tiiviisti käytännön askareissa. Esimerkiksi herkullisiin ruokaresepteihin paneudutaan keittokirjan hartaudella ja yksityiskohtaisissa ruuanlaitto-ohjeissa on miltei enemmän intohimon paloa ja taiteellista herkkyyttä kuin varsinaisessa tarinassa. Maustamisen ja tarjoilun variaatioiden edessä katsoja alkaa oivaltaa, miten hienovaraisesti ateriat ilmaisevat seksuaalisia vertauksia maassa, jossa häveliäästi vältetään intiimejä keskusteluja. Kiinalaisesta keittiöstä kiinnostuneiden on hyvä tietää, että Taipein parhaat erikoiskokit loihtivat elokuvassa nähtävät yli sata ruokalajia täysin oikeaoppisin menetelmin.

Nasevan tilannekomiikan keinoin Ang Lee peilaa sukupolvien arvoristiriitoja. Pilvenpiirtäjissä uurastavien juppien kiireiset rutiinit pyyhkäisevät tieltään vanhat perinnäistavat – käden taidoistaan ylpeän kokin tyttäristä yksi luo uraputkea lentoyhtiössä, toinen myy roskaruokaa hampurilaisbaarissa. Ang Lee välttää kuitenkin kärjistämästä komediansa pulmia niin pitkälle, että ne pakottaisivat ketään leikkaamasta kipeästi siipiään. Hänen humaani suvaitsevaisuutensa tukee siten elokuvan huumoria, mutta lähestymistavassa on myös hiven hampaattomuutta. Todellisuustajunsa ja inhimillisten roolihahmojensa ansiosta elokuva ei kuitenkaan kärsi tästä sovinnollisuudestaan. Mikäli kiinalainen etiketti todella läpäisee muutosten paineet vain tähdentämällä yhteisvastuun tärkeyttä, se saattaa hyvinkin säilyttää rikkautensa kansojen kiihtyvässä sulautumismyllyssä.

Maanantai 31.10. klo 19

Joseph Losey: VARJOJEN VANKI

Monsieur Klein/Skuggornas fånge, Ranska/Italia 1976 • Alain Delon, Jeanne Moreau, Suzanne Flon • käsikirjoitus Franco Solinas • lavastus Alexandre Trauner • KAVI 35 mm • suom. tekstit/svensk text • K16 • 124 min

Monsieur Klein liittyy sarjaan ranskalaisia itsetutkiskeluja miehityksen ajoilta – näin siitäkin huolimatta että sen enempää Losey kuin käsikirjoittaja Franco Solinas eivät ole ranskalaisia. Elokuvan nimihenkilö on varakas antiikkikauppias, jonka henkilöllisyys sotkeutuu tai sotketaan erääseen toiseen Kleiniin (joka ilmeisesti on juutalainen). Klein yrittää selvittää asiaa, hankkii todisteet syntyperästään, mutta yhtä kaikki hänet lopussa nähdään matkalla keskitysleirille.

Polanskin Vuokralaisen tapaan Klein saattaisi olla Franz Kafkan luomuksia, vaikkapa Oikeusjutun päähenkilö. Arkipäiväiset harmit kasvavat painajaismaisiin mittoihin, niistä tulee elämän ja kuoleman kysymyksiä. Kun minuus alkaa horjua, horjuu koko maailma. Kuten Marcel Ophuls dokumentissaan Suru ja sääli tai Louis Malle elokuvassa Lacombe Lucien Losey ei näytä sankarillisen vastarintaliikkeen Ranskaa, vaan ylä- ja keskiluokan välinpitämättömän maailman, fasismille yhteistyöhaluisen ja ihmisyydellä kauppaa käyvän joukon. Klein on tämän ryhmän malliesimerkki. Hän uskoo viimeiseen saakka oikeuteen ja ranskalaiseen poliisiin ja siihen että kyseessä on yksityisasia ja sekaannus joka selviää. Losey puolestaan yrittää sanoa, että tällaisessa tilanteessa ei ole yksityisiä asioita eikä yksityisiä ratkaisuja. Kaikki ovat osallisia, yhteen ihmisryhmään kohdistuvat vääryydet koskevat kaikkia.

Yhdeltä tasoltaan ja yhdeltä tulkinnaltaan M. Klein on hivenen mystissävyinen jännityskertomus kahden ihmisen ja kahden erilaisen elämänasenteen yhteenotosta. Toisella tasollaan se on puheenvuoro yksilön vastuun ikuisesta teemasta. Kolmanneksi sen voi kokea allegoriana minuuden etsinnästä ja sen hinnasta. Kleinin muuttuminen eräänlaisesta yli-ihmisestä ihmiseksi on teema, johon Losey kytkee viitteellistä ja unenomaista syvyyspsykologian ja vieraantumisen problematiikkaa. Sen ohjelmallisena runkona on luottamus ihmiseen ja hänen kykyynsä kasvaa moraalisesti. Elokuvan alussa Robert Klein on kyyninen antihumanisti, mutta vähitellen hänestä tulee ihminen, joka ei ehkä vieläkään ymmärrä yhteiskunnallista todellisuutta mutta joka ei enää pakene elämää eikä itseään. Loseyn näkemykselle antaa mahtavaa voimaa hänen tapansa kuvata tätä prosessia pienten mutta ratkaisevien muutosten kautta. Kun Klein lopussa katsoo ulos härkävaunun ikkunaluukusta, hänen katseessaan on syvyyttä ja ymmärtämystä enemmän kuin koskaan ennen. ( Sakari Toiviaisen (1977) ja Pertti Jokisen (1977) mukaan)

Maanantai 7.11. klo 19

Paul Mazursky: ERONNUT NAINEN

An Unmarried Woman/En fri kvinna, USA 1978• Jill Clayburgh, Alan Bates, Michael Murphy, Cliff Gorman, Pat Quinn • KAVI 35 mm • suom. tekstit/svensk text • K16 • 125 min

"Itsenäinen? Yritän olla." Näin kuuluvat Eronneen naisen avainrepliikit. Kuudentoista avioliittovuoden jälkeen nelikymppistä lähenevä Erica Benton (Jill Clayburgh esittää itseään kolme tai neljä vuotta vanhempaa naista) joutuu omilleen. Erican ja Martinin avioliittoa on ehditty kuvata juuri niin paljon ja sen verran hyväksi, että ero tuottama tuska tulee ymmärrettäväksi. Kuultuaan miehensä uudesta rakkaudesta – kaksikymppiseen opettajattareen – Erica lähtee sokkitilassa keskelle Manhattanin katuvilinää. Vaappuva kamera vaanii naista eri puolilta, kunnes tämä pysähtyy antamaan ylen postilaatikon äärellä.

Erica turvautuu useampiinkin terapeutteihin – varsinaisen auttajansa, analyytikko Tanya Berkelin (roolissa Penelope Russianoff, todellinen psykoterapeutti) lisäksi. Hänellä on järkevä 15-vuotias tyttärensä Patti ja viikoittain kokoontuva ystävätärpoppoonsa, jonka jatkokertomuskeskustelut ovat "osaksi Mary Hartmania [1970-luvun jenkkitelevision puoliparodista saippuaoopperasarjaa], osaksi Ingmar Bergmania". Erican, Elainen, Jeanetten ja Suen ryhmän mainion esittelyn jälkeen Mazursky harmittavasti luopuu naisten ystävyyden lähemmän kuvailun upeista mahdollisuuksista ja suuntautuu perinteisen romanssin laduille. Nämä pyrkimykset enteilivät Mazyrskyn talentin vähittäistä ehtymistä jo 1980-luvulla (merkittävimpänä poikkeuksena Isaac Bashevis Singer -filmatisointi Vihassa ja rakkaudessa.

Depressiovaihe, Erican yksinäisyyden, pelkojen, epätoivon ja aggression tunteiden vaaarinotto, on Eronneen naisen väkevintä aineistoa, runollisinta ilmaisua: sanattomat jaksot ja puhetulvat (analyytikolle) vuorottelevat koskettavasti. "Halusin tehdä elokuvan keskiluokkaisista naisista, joiden elämä on mitä onnellisinta, täynnä mahdollisuuksia, hyvinvointia – mutta jotka pohjimmiltaan ovat psykologisia orjia. He todella elävät aviomiestensä kautta, miehen kautta." (Mazursky Film Commentin haastattelussa).

Miehen tekemänä "naisten elokuvana" Mazurskyn työ rinnastuu Martin Scorsesen proletaarisempaan opukseen Alice ei asu enää täällä. Itsenäistyvään naiseen ja tämän elinehtoihin on eläydytty, mutta ties minkä feministisen ohjelmallisuuden tai ehkä yleisemmänkin ideologisuuden pelosta naisen tie johtaakin katkeruuden karikkojen ohitse, sovittavan rakkauden poukamaan. Englanninjuutalaisesta herkästä ja luovasta yksilöstä, "abstraktista ekspressionistista", Saul Kaplanista tulee Erican suuri kiusaus, jännittävän avioeroseikkailun turvapaikka – ja itsenäisyyden ansa.

Valmistumisaikansa New Yorkin taiteilijoiden miljöötä (SoHoa ym.) Mazursky ei halunnut tai osannut kuvata yhtä notkeasti ja hienovaraisesti kuin 1950-luvun alun Greenwich Villagea, näyttelijöiden ja muiden boheemien maailmaa. Bill Contin, Mazurskyn vakiosäveltäjän, taustamusiikki viettelee mukaansa keväisen New Yorkin ilmaviin, värikkäisiin näkymiin Rockefeller Centeristä Chinatowniin, East River Drivelta Wall Streetille ja Fifth Avenuen baareista Greenwich Villagen ullakoille (New York on "part magic, part filth"), mutta loppuvaikutelma kaikesta jää siroksi, novellimaisen ohueksi.

Eronneen naisen loppuvinjetti on Mazurskylle luonteenomaiseen tapaan uskalletun pelkistetty tihentymä. Katu Manhattanilla: Erica kieppuu Saulilta lahjaksi saamansa valtaisan taulun kanssa jalkakäytävän tungoksessa. Mitä tämä kohtaus kertoo Ericaa odottavasta tulevaisuudesta? Saul Kaplanin kanssa? Ja miten pitkälle itsenäisenä yksilönä? -Matti Salo (1998)

Maanantai 14.11. klo 19

Damiano Damiani: HYVÄSTI JA AMEN

Goodbye & Amen/Farväl och amen, Italia 1977 • Tony Musante, Claudia Cardinale, John Forsythe • musiikki Guido & Maurizio De Angelis • perustuu Francis Cliffordin romaaniin • KAVI 35 mm • English version • suom. tekstit/svensk text • K16 • 103 min

Tarkka-ampuja (John Steiner) tulittaa satunnaisia jalankulkijoita Rooman keskustassa, linnoittautuu loistohotelliin ja ottaa panttivangeiksi hienostorouvan (Claudia Cardinale) sekä tämän miesystävän. Kriisi muuttuu ulkopoliittiseksi, kun selviää, että sieppaajalla on yhteyksiä Yhdysvaltain suurlähetystöön ja tiedustelupalvelu CIA:han. Elektroniikkafirman edustajana esiintyvä CIA-mies (Tony Musante) käynnistää operaation, jossa on muitakin tavoitteita kuin panttivankien vapauttaminen.

CIA:n salaisuudet alkoivat 1970-luvulla kiinnostaa eurooppalaista mediaa ja yleisöä sekä italialaisia elokuvantekijöitä. Tietokirjailijaksi ryhtyneen ex-vakoilija Philip Ageen paljastukset ruokkivat trendiä ja inspiroivat etenkin Romolo Guerrierin elokuvaa Tehtävä Lindoksella (Sono stato un agente CIA, 1978).

Damiano Damianin Hyvästi & amen perustuu Francis Clifford -kirjailijanimellä tunnetun brittiläisen Arthur Leonard Bell Thompsonin (1917–1975) romaaniin The Grosvenor Square Goodbye, joka ilmestyi 1974 ja sai Yhdysvalloissa nimen Good-Bye and Amen. Toisessa maailmansodassa kirjailija oli osallistunut Britannian vakoiluoperaatioihin Intiassa. The Grosvenor Square Goodbye voitti englantilaisen Hopeatikari-palkinnon vuoden toiseksi parhaana jännitysromaanina ja kilpaili USA:ssa vastaavasta Edgar-palkinnosta.

Käsikirjoittaja Nicola Badalucco ja Damiani laativat romaanista elokuvasovituksen, jossa tapahtumat on hienoisin muutoksin siirretty Lontoosta Rooman kansainvälisiin piireihin. Adaptaatio oli tekijäkaksikon ja kuvaaja Luigi Kuveillerin (Verenpunainen kauhu) toinen vuonna 1977 kuvattu elokuva: Huomenna kuollut filmattiin keväällä ja Hyvästi & amen kesällä. Italialaisen Nocturno-elokuvalehden poliittisten trillerien erikoisnumerossa (Nocturno Dossier 15, Italia ultimo atto: Guida al cinema politico-civile, Cinema Bis Communication, Milano 2003) Davide Pulici luonnehtii teoksia "vastakkaisiksi mutta yhtä upeiksi elokuviksi".

Tiedustelupalvelun arvot ja menettelytavat näyttäytyvät kyynisinä, mutta Hyvästi & amen ei ole lopulta järin kiinnostunut poliittisista paljastuksista. Elokuva ilmentää – lakonisesti ja rivien välissä – kaipuuta lojaaliuteen ja ystävyyteen, joiden ympärillä moderni maailma ei pyöri. Damianille poikkeuksellisesti tyyli nousee paikoin juonenkuljetuksen ja henkilöiden edelle. Noir-näkemyksessä on futuristista hehkua, kun Guido & Maurizio De Angelis -duon syntetisaattorit säestävät scifihenkisesti puettujen kypäräkommandojen marssia.

Legendaarinen Claudia Cardinale on elokuvan ainoa italialainen pääosanesittäjä, mutta muillakin näyttelijöillä oli vahvoja Italia-yhteyksiä. Yhdysvaltalainen Tony Musante ja brittiläinen John Steiner (joka kuoli auto-onnettomuudessa heinäkuun 2022 lopussa) nauttivat Italiassa isompaa tähtistatusta kuin englanninkielisessä elokuvakulttuurissa. Äärimmäisen solakan Steinerin kansainvälisesti tunnettuja töitä ovat Tinto Brassin Caligula sekä Mario Bavan ja Dario Argenton kauhutarinat Shock ja Pelkoa ei voi paeta. Näyttelijä itse korosti Damianin ohjauksia Loppuunkäsitelty ja Hyvästi & amen tärkeimpinä käyntikortteinaan, joissa taidot tulivat parhaiten esille. Suurlähettiläänä nähtävä John Forsythe tunnetaan tv-rooleistaan Charlien enkelien näkymättömänä nimihenkilönä ja Dynastia-saippuaoopperan patriarkkana.

Hyvästi & amen tähtäsi kansainväliseen levitykseen mutta jäi Italian ulkopuolella melko niukalle huomiolle. Englanninkielinen versio on pysynyt harvinaisena kaikissa formaateissa. 1970-luvun lopun ja 1980-luvun populaarielokuva kallistui kohti eskapismia, ja yhteiskunnallisuus kääntyi rasitteeksi. Vaihe oli vaikea monille ”1960-lukulaisille” kärkiohjaajille. Damiani reagoi murrokseen lähtemällä Yhdysvaltoihin ohjaamaan Dino de Laurentiisin tuottaman huuruisen kummitustaloelokuvan Amityville 2: Paholaisen piiri.

Nekrologien perusteella Damiania (1922–2013) ei tunneta USA:ssa juuri muusta kuin kyseisestä kauhukertomuksesta. Palattuaan Amityvillestä Italiaan hän tavoitti kuitenkin kansainvälisen yleisön omimmilla aiheillaan. Myöhäistuotannon yksi kohokohta on todenmakuinen mafiasarja Mustekala (La piovra, 1984–2001), jonka Damiani käynnisti ohjaamalla ykköskauden kaikki episodit. Yli 80 maahan myytyä Mustekalaa pidetään kaikkien aikojen kansainvälisesti katsotuimpana italialaisena tv-sarjana. – Lauri Lehtinen 23.8.2022

Maanantai 21.11. klo 19

Roman Polanski: VEITSI VEDESSÄ

Nóz w wodzie/Knivet i vattnet, Puola 1962 • Léon Niemczyk, Jolanta Umecka, Zygmunt Malanowicz • KAVI 35 mm • suom. tekstit/svensk text • K7 • 95 min

Pariisissa 1933 syntynyt, kolme vuotta myöhemmin vanhempineen Puolaan muuttanut Roman Polański kasvoi sisään puolalaisen elokuvan hedelmällisimpään perinteeseen Lodzin elokuvakoulun oppilaana, näyttelijänä, käsikirjoittajana, Wajdan ja Munkin työtoverina. Kosmopoliittisesta lapsuudesta hän on edennyt kosmopoliittiseksi ohjaajatähdeksi, säilyttäen samalla jäljittelemättömästi puolalaisen ominaislaadun, vaikka hänen pitkistä näytelmäelokuvistaan vain ensimmäinen, puolen tusinan lyhytelokuvan jälkeen syntynyt Veitsi vedessä valmistui Puolassa.

Jerzy Skolimowski on kertonut, että elokuvan Veitsi vedessä käsikirjoitus työstettiin yhdellä istumalla, kolmen yön ja päivän kuluessa. Elokuvan lähtökohta on yhtä pelkistetty kuin kulunut kolmioasetelma: mies, vaimo ja toinen mies. Suhteessaan kyllästymispisteen saavuttanut aviopari poimii maantieltä liftarin kyytiin ja ottaa mukaansa purjehdusretkelle. Miksi? Ehkä siksi, että haluaa esiintyä, nauttia omasta vallastaan, erinomaisuudestaan ja asemastaan. Ehkä hän haluaa leikkiä kapteenia ja haluaa soveltaa itse luomiaan purjehdussääntöjä nuoreen mieheen, joka vähitellen tuntuu hyväksyvänä ne. Tai ehkä aviopari on yksinkertaisesti ikävystynyt eikä kestä olla kahden kesken.

Elokuvan tapahtuu vuorokauden sisällä, sunnuntaiaamun ja maanantaiaamun välillä. Kepeä tunnelma saa pian vakavia sävyjä, leikit muuttuvat todeksi. Polański on saanut elokuvaansa jotakin sisävesipurjehduksen oikullisesta rytmistä. Tuulisen ja tyynen, aurinkoisen ja pilvisen sään nopeat vaihtelut heijastuvat herkästi ihmissuhteissa, ja Krzysztof Komedan jazz-musiikki tuo mukaan tavattoman eloisia kontrapunktisia tehosteita. Navigare necesse est – purjehtiminen on välttämätöntä, mutta eläminen on vielä tärkeämpää, ja vaikeampaa. Ulkoisen käytöksen, poseerausten, pelien ja riittien takaa paistaa inhimillisen läheisyyden tarve.

Vähitellen purjehdusmatka muuttuu sanoin lausumattomaksi ja ehkä tiedostamattomaksi kaksintaisteluksi miesten välillä, naisen esiintyessä puolueettomana, miltei välinpitämättömänä sivustakatsojana. Mutta vähitellen hänestä tulee taistelun syy, kohde, josta miehet taistelevat. Asetelmassa on vertauskuvallisuutta yllin kyllin, siinä voi nähdä vaikkapa kahden puolalaisen sukupolven yhteydenoton: vanhempi polvi elää menneisyydessä ja pystyy tulemaan toimeen nykyajassa vain kaikkein sovinnaisimmalla tavalla, nuoremmassa on romanttista kapinaa, mutta myös kyynisyyttä ja peitettyä sopeutumisen halua. Kumpikaan ei säästy Polańskin kirpeältä hyökkäykseltä, kumpikaan ei voita ja nainen muuttuu passiivisesta katsojasta henkilöksi, joka hallitsee tilannetta. Ilmeistä on myös, että aviomies näkee nuoremmassa miehessä oman itsensä ja tämä taas toisessa miehen jollainen hänestä on tulossa muutaman vuoden kuluttua. ”Olet samanlainen kuin hän oli ja sinusta tulee samanlainen kuin hän on”, toteaa nainen nuorukaiselle.

Lopussa nainen tunnustaa miehelleen uskottomuutensa, mutta tämä ei voi olla varma vaimonsa sanojen totuudesta, ja juuri tällä vaimo voi hallita miestään ja heidän tulevaa suhdettaan. Tällainen epävarmuuden tunnelma lyö leimansa koko elokuvaan, juuri tietoinen viitteellinen häilyvyys antaa elokuvalle sen perusvirityksen, erikoislaatuisen ja persoonallisen. Niinikään Veitsi vedessä vakuuttaa Polańskin osaamisesta hallitulla muodollaan ja ilmaisunsa eleganssilla. Kuvissa on viileää, miltei abstraktista kauneutta, jopa silloin kun ne kuvaavat sopusointuista ja rauhallista järvimaisemaa. Hyvin vahvaksi latautunut tunnelma syntyy ilmapiirin ja tunteiden nopeista, alituisista siirtymistä ja tavasta, jolla ne heijastuvat osuviin yksityiskohtiin, ilmaiseviin eleisiin ja vertauskuvallisiin esineisiin. – Henry G. Gröndahlin (1963) ja Mauritz Edströmin (1963) lehtiartikkelien ja muiden lähteiden mukaan

Maanantai 28.11. klo 19

Yves Boisset: SUURKAUPUNGIN SHERIFFI

Le juge Fayard dit “Le Shérif”/Man kallade honom Sheriffen, Ranska 1977 • Patrick Dewaere, Aurore Clément, Philippe Léotard, Michel Auclair, Jean Bouise • KAVI 35 mm • suom. tekstit/svensk text • K16 • 111 min

Esittelyteksti tulee myöhemmin

Maanantai 5.12. klo 19

Herbert Ross: KÄÄNNEKOHTA

The Turning Point/Vändpunkten, USA 1977 • Anne Bancroft, Shirley MacLaine, Mihail Baryshnikov • KAVI 35 mm • suom. tekstit/svensk text • S • 119 min

Käännekohta on elokuva tanssin maailmasta ja tanssijan mentaliteetista, mutta lisäksi se on loistava tanssielokuva. Sen takaa löytyvät American Ballet Theatren entiset suuret nimet, koreografina elokuvauransa aloittanut ohjaaja Herbert Ross ja hänen tuottajavaimonsa Nora Kaye. Heidän asiantuntemuksensa painolla tanssikohtausten kuvallinen taltiointi on huipputasoa ja suoraan huipulta ovat myös heidän käyttämänsä tanssijat, etunenässä joitakin vuosia aikaisemmin Kirov-teatterista länteen loikannut Mihail Baryshnikov, hänen partnerinsa Leslie Browne sekä American Ballet Theatren koko taustakaarti.

Ohi tanssin Käännekohta muistetaan 1970-luvun suosittuna ”naisten elokuvana”. Tuolloin syntyi miltei lajiksi kasvanut rypäle elokuvia, joissa naispäähenkilöiden kautta käsiteltiin – edes näennäisesti – naiselliseksi miellettyjä ongelmia, olivatpa elokuvan varsinaiset tekijät sitten kumpaa sukupuolta tahansa. Käännekohdan ”naisellisena” ongelmana on valinta perheen perustamisen ja täydellistä omistautumista vaativan tanssiuran välillä. Toki tällaista ongelman asettelua voi jo sinänsä pitää miesvaltaisen ideologian merkkinä: sisältäähän se ajatuksen, ettei nimenomaan nainen voi samanaikaisesti hoitaa molempia.

Käännekohdan pääosissa on kaksi erilaisen elämänvalinnan tehnyttä naista: Deedee on vaihtanut ballerinan uransa avioliittoon ja perheeseen ja työskentelee tanssinopettajana, Emma on maan johtavan balettiseurueen juhlittu, mutta jo ikääntyvä ja yksinäinen tähti. He ovat aloittaneet uransa yhdessä, olleet sekä ystäviä että kilpailijoita toisilleen. Kun Emman seurue saapuu esiintymään Deedeen kotikaupunkiin, seuraa välienselvittely, joka alkaa ystävyyden ja työtoveruuden muisteluina, muuttuu ennen pitkää vanhojen kaunojen, epäluulojen ja ammatillisen mustasukkaisuuden purkauksiksi päätyäkseen jälleen yhteisyyden ja sovinnon tunnelmiin. Keski-ikäisten naisten tilinteko luo kaikupohjan nuoremman polven tunteiden seikkailulle, Deedeen tyttären romanssille seurueen lahjakkaimman miestanssijan kanssa.

Balettimaailman syke harjoitussaleista esitystilanteisiin, kulissien takaiset juonittelut ja jännitteet on Arthur Laurentsin käsikirjoituksessa kuvioitu kiehtovasti ja Herbert Rossin ohjaus osaa tehdä niille oikeutta. Tanssijoiden huippusuoritusten rinnalla – etenkin Baryshnikovin liikehdinnässä ja koko olemuksen hallinnassa on jotain maagista – Käännekohta on ennen muuta naistähtiensä Shirley MacLainen ja Anne Bancroftin elokuva. Kautta linjan heidän näyttelijäsuorituksensa yltävät poikkeuksellisiin mittoihin ja yltyvät välienselvittelyssä bravuuriksi, jolle saa hakea vertaa. – Eri lähteiden mukaan ST

Kansallinen audiovisuaalinen instituutti säilyttää kotimaista elokuva-, televisio- ja radiokulttuuria. Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI) on opetusministeriön alainen valtion laitos, jonka toiminta perustuu lainsäädäntöön. KAVI:n ensisijainen tarkoitus on kotimaisen audiovisuaalisen kulttuuriperinnön pelastaminen ja säilyttäminen jälkipolville. KAVI:n kokoelmista löytyy elokuva-, radio- ja televisioaineistoja. Filmikokoelmista löytyy filmillä, videolla ja digitallenteina niin koti- kuin ulkomaistakin, pitkää ja lyhyttä fiktio- ja dokumenttielokuvaa. Kotimaisten elokuvien konservointi- ja restaurointityö on yksi arkiston ydinalueista. 1.1.2008 toimintansa aloittanut KAVI:n radio- ja TV-arkisto kaappaa digitallenteensa suoraan televisio- ja radiolähetysvirrasta. Kokoelmat käsittävät myös AV-kulttuurin tuotteiden oheisaineistoa kuten esimerkiksi valokuvia, julisteita ja käsikirjoituksia. Suomen suurin elokuva-aiheinen kirjasto palvelee paitsi KAVI:n omaa tutkimus- ja julkaisutoimintaa myös kaikkia audiovisuaalisesta kulttuurista kiinnostuneita. KAVI harjoittaa omaa esitystoimintaa kymmenellä paikkakunnalla (Helsinki, Joensuu, Jyväskylä, Kuopio, Lahti, Oulu, Rovaniemi, Tampere, Turku, Vaasa). Elävän kuvan museo palvelee elokuvan historiasta kiinnostuneita Helsingin Verkkosaaressa, osoitteessa Vanha Talvitie 9. Tarkemman kuvauksen toiminnastamme löydät KAVIN nettisivuilta.